Meitä on moneen...

...museoon

Vierailin taannoin parissa taidemuseossa. Toinen vanhaa taidetta edustava ja toinen uutta. Tuttuja paikkoja kumpikin, osittain opintojen vuoksi, mutta sittemmin myös vapaaehtoisten käyntien jäljiltä. Tällä kertaa sain museoiden tarjontaan uuden näkökulman hiljattain suomeen muuttaneen seuralaiseni kautta. Halusin esitellä hänelle maamme taidetta.

Aloitimme modernista taiteesta. Totesimme aihepiirin haastavaksi jo naulakoilla. Katselemme kuitenkin kumpikin avoimesti maailmaa, sitä monelta kantila katselleina. Ennakkoluulottomasti heittäydyimme taidenautintoon.

Museokierros alkoi pohtimalla erään taiteilijan ideaa heittää tuhansittain karamelleja lattialle. Hieman nälkäisenä aprikoin kuinka kauan makeiset ovat mahtaneet olla esillä. Olivathan ne sentään paperikääreissä...
Yritimme ymmärtää muutaman taulun tekotapaa. Olimme vielä vilpittömän kiinnostuneita kaikesta. Kunnes.

Tutkimme hämmentyneinä viittä seinälle ripustettua tiskirättiä! Noh, keitä me olemme määrittelemään mikä on taidetta ja mikä ei. Tai mikä on kaunista.
Seuraavassa salissa erehdyimme luulemaan erästä teosta uupuneille jaloille tarkoitetuksi istuimeksi. Sellaiseksi suunniteltua teosta ihailimme aikamme, kunnes joku perehtyneempi taiteen tuntija istahti siihen kysyvän ilme kasvoillaan.

Tallasin vahingossa erään teoksen päälle tutkiessani toista. Teos oli koottu muutamasta paloiksi pilkotusta tiilestä jotka oli laitettu keskellä lattiaa oleviin puuraameihin. Voi minua ymmärtämätöntä.
Katsellessamme useita seinälle ripustettuja mustia levyjä vieraani muisteli lapsuudestaan tuttua satua. Satua nimeltä keisarin uudet vaatteet...

Kiusaantuneisuus saavutti kuitenkin ehdottomasti huippunsa siinä vaiheessa kun vieras tutki teosta joka esitti hänen maansa poltettua lippua. Hienoisen lohdun toi tieto siitä, että teos oli hänen maanmiehensä luoma. Se oli kuitenkin esillä täällä meillä, meidän museossamme, vieraani katseltavana. Yleisesti ottaen toisen maan lipun polttaminen tai asian esittely on vähintäänkin epäkohteliasta.

Siirryimme hämmentyneinä toiseen museoon tarkastelemaan maamme kansallisaarteita.
Kertoilin niitä näitä muutamista merkittävistä taiteilijoistamme. Kaikki sujui mukavasti, mutta koska katselin tauluja uusin silmin kiinnitin huomiota joka salia yhdistävään piirteeseen. Synkkyyteen. Väriskaala maalauksissa oli pääsääntöisesti harmaasta mustaan.
Museokierroksen oli tarkoitus olla leppoisa ja hilpeä ajanviete ja nyt tunnetila oli vaihtumassa hieman vaivautuneesta syvän masennukseen syövereihin.

Taidenautintomme oli siis täysi fiasko? Ei onneksi sentään. Siirryimme meksikolaiseen ruokaravintolaan nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja tietenkin seurasta.
Koska elämä on taidetta! Sen lisäksi että se on ihmisen parasta aikaa.

Turhuuden markkinat

Näin lamaennusteiden aikana tulee ajatelleeksi asemaansa yhteiskunnassa. Miten minun käy siinä vaiheessa kun raha ei liiku? Perheeni elinkeino perustuu kahteen asiaan. Yritysjuhliin ja käsintehtyihin koruihin. Kuinka paljon näitä tarvitaan hädän hetkellä?

Lähdetään liikkeelle ihmisen perustarpeista. Abraham Maslow julkaisi 1943 psykologisen teorian ihmisen tarvehierarkiasta. Teoria rakentuu viidestä tarpeen tasosta. Sen mukaan ihminen tarvitsee ensisijaisesti happea, ruokaa, juomaa ja unta. Toisekseen tarvitsemme turvallisuuden tunnetta, sekä oman terveyden, työpaikan pysymisen, että omaisuuden osalta. Kolmanneksi tulee rakkaus, perhe ja ystävyys. Neljäntenä arvostuksen ja hyväksynnän tarpeet. Ja ylimpänä on itsensä toteuttamisen tarve. Homma toimii niin, että ensimmäinen porras on syytä olla hanskassa ennen kuin voi hypähtää seuraavalle tasolle.

Hieno teoria. Ihmisen tarve koristautua käsintehtyihin koruihin on kuitenkin unohdettu mainita. Maslow totesi myöhemmin itsekin teoriassaan olevan puutteita ja uskon hänen viittaavan juuri tähän koruasiaan.
Myös tarve juhlia ankarasti työtovereiden kera on jätetty mainitsematta. Onneksi näin pikkujouluaikaan ihmiset muistavat tämän tarpeen ilman teorioita.

Sovellan nyt teoriaa käytäntöön. 1.Ihminen tarvitsee ruokaa. Sitähän löytää juhlista. Pöydät hyvää ruokaa notkallaan. 2.Turvallisuuden tunnetta terveyden suhteen voi avittaa juuri syömällä. Eihän elimistö muuten toimi. Mitä omaisuuteen tulee, on sijoittaminen jalometalliin kannattanut aina. 3.Timanttisormuksen antaminen vaimolle on edesauttanut rakkauden tunnetta jo enne Marlyn Monroen aikaa. 4.Lenita Airistokin on sitä mieltä, että kanssaihmisten arvostuksen ansaitakseen tulee ulkoisen olemuksen olla siisti ja huoliteltu. Huoliteltuun olemukseen kuuluu oleellisena osana paitsi hyvin hoidetut kynnet, myös huolella valitut korut. 5.Persoonallisilla koruilla voi itseään toteuttaa mitä parhaiten.

Eli ei hätää. Koristautukaa juhlimaan ja taas yksi perhe ansaitsee leipänsä!

Gemmologia...

...pähkinänkuoressa.

Gemmologia on mineralogian kapean sektorin, jalokivitutkimuksen tieteenhaara. Mineralogi tutkii kaikkia kiviä välittämättä niiden jaloudesta. Geologi on puolestaan perehtynyt koko maapalloon ja sen aktiivisuuteen, suuriin linjoihin. Gemmologi pipertää.

Jalokivi erottuu muista kivistä kauneutensa, kestävyytensä ja harvinaisuutensa ansiosta. Näitä jalokiviä, niiden laatua ja aitoutta gemmologi tutkii erilaisten apuvälineiden avulla. Järkyttävää kyllä (ainakin kaikille Afrikan Tähteä pelanneille), väri on ehkä vähiten merkittävä havainto mitä jalokiven sortin selvittämiseen tulee. Sen sijaan tutkitaankin muita optisia ominaisuuksia, kuten kidemuotoja ja kiiltoa. Mitataan ominaispainoja, tutkitaan kahtaistaitteisuutta, fluoresenssia, diffraktio-interferenssiä ynnä muita hienoilla termeillä nimettyjä asioita.

Tutkimusvälineistä tärkein on mikroskooppi. Parhaimmillaan stereozoom-binokulaarimikroskooppi.
Laitteita on, ilahduttavaa kyllä muitakin. Spektroskooppi, polariskooppi, dikroskooppi....
On myös tärkeitä laitteita jotka eivät pääty kirjainyhdistelmään -skooppi, esimerkiksi refraktometri. Koska kaikkia näitä laitteet on hankala mahduttaa keskivertonaisen käsilaukkuun, on gemmologin tarpeen opetella käyttämään luuppia. Luuppi on tavallista suurennuslasia hieman pienempi, mutta suurentavilta ominaisuuksiltaan huimasti parempi hyödyllinen pieni vekotin.

Innostuneisuus gemmologiaan on jonkin verran periytyvää. Mummini keräsi kauniita esineitä tienvarsilta, niiden ollessa yleensä muilta hävinneitä koruja, mutta usein myös kiviä. Vankenpana todisteena perinnöllisyydestä kuitenkin lienee nuorimmaiseni.

Säiltään surkean kesän jälkeen, saatuamme seitsemän hengen lähiomais-seurueemme turvallisesti etelän hotelliin ryhdyin matkalaukkujen purkuun. Laukusta löytyi nyrkin kokoinen kivi!? Perheen pienin selvitti tohkeissaan kiven alkuperäisen esiintymispaikan sijaitsevan oman päiväkodin pihalla...
Hankalaahan siinä on suuttua, sillä paikalla oli parikin aiemmin minun kiviä sisältävien matkalaukkujen kantajaa. Kutsun heitä myös isäksi ja aviomieheksi.

Kiviä on tullut poimittua eritoten jokaiselta rannalta jolla olen astellut. Mökkisaaresta Floridaan, Kaspian mereltä Länsi-Afrikkaan. Selvitettäköön, että en kuitenkaan ole varsinaisia jalokiviä onnistunut laukkukaupalla hankkimaan - vielä.

Tavallisessa elämässä gemmologeja on vaikea erottaa muusta väestöstä ulkonäön perusteella. Heidät voi kuitenkin yllättää luuppi silmällä paikoissa joissa on koruja, kiviä, kivikoruja tai korukiviä.
Lentokentillä saattaa myös nähdä miehiä jotka kiroavat laukun painoa sanoen; "Aivan kuin tämä laukku olisi pakattu täyteen kiviä!". Kyseessä on todennäköisesti tulevien tai olevien gemmologien lähimmäisiä, tai jos nämä miehet ovat erityisen onnekkaita, aviomiehiä!

Olipa kerran...

...pätkä kuparilankaa. Osui käteni mustiin muovihelmiin. Kieputin kuparista kiehkuran ja kiinnittin helmen jatkoksi. Ensimmäiset valmistamani korvakorut saivat muotonsa.

Ikää oli kaikki kaksitoista. Silloisen kotikaupunkini Riadin kansainvälisen koulun kulttuurien sekamelskassa kädentaidot ja erilaisuus huomattiin ja huomioitiin. Ylpeyden ja kiusaantuneisuuden ristiriitaisissa tunnelmissa esittelin erään opettajan pyynnöstä oppitunnin aluksi uusimmat tekemäni korut. Päivittäin. Ikkuna korujen maailmaan aukesi.

Ikkunaa raotin jo aiemmin. Pikkutyttönä maailman jännittävin paikka oli vaarin kellosepänliikkeen takahuone. Siellä heräsi alati kasvava kiinnostukseni työkaluja, laitteita ja kaikenlaisia vempaimia kohtaan. Puhumattakaan kelloista ja koruista.

Sain joskus palvella asiakkaita liikkeen puolella. Tärkeänä, nenänpää lasitiskille juuri ja juuri ylettyvänä kyselin, että minkähän värisiä rannekkeita rouva oli vailla. Tästä voi jo päätellä, että elimme toista aikaa. Aikaa jolloin aika katsottiin ranteesta, kellosta.
Silloin en aavistanut, että opiskelisin paaaaljon paljon myöhemmin alan erikoismyyjäksi.

Nyt, monen mutkan, matkan kautta ja muutaman uuden elämän synnyttämisen jälkeen olen päässyt tilanteeseen, jossa valmistan koruja työkseni. Onnekseni olen myös päässyt opiskelemaan koruihin erottamattomasti liittyvää aihetta, gemmologiaa.

Näistä aiheista, koruista ja korumateriaaleista tulen kirjoittamaan aika ajoin tänne omia huomioitani - korujen sielunelämää.