Näin se aika vierähtää rivakasti, kun on kivaa...

Jatkuva ajanpuute on vaivannut minua viime aikoina kovasti. Vaikka en työskentele valtion leivissä, ison yhtiön palveluksessa, enkä edes ulkopuolisella työnantajalla, on oravanpyörä tuttu ja stressi uskollinen seuralaiseni. Yksityisellä ja yrittämisen saralla.

Ehkäpä poden työtätekevän äidin syndroomaa jolloin riittämättömyys on maailman palkka! Jaetaanpas hieman näitä tehtäviä.

Kolme lasta pyöräyttäneenä saisin päivät kivasti kulumaan - joskin välillä myös yöt - ihan vain olemalla äiti. Lastenhoitajana, terveydenhoitajana, psykologina, satutätinä, kylvettäjänä, ravintoterapeuttina, garderobin hoitajana, lohduttajana, opettajana, ystävänä ja vihollisena. Ei loppuisi tekeminen koskaan kesken. Laskutettavia työtunteja riittäisi ja saisin vielä vaarallisen työn lisän palkan päälle! Toisaalta vähintään kahdeksan tunnin työpäivän saisin täyteen jos heittäytyisin ainoastaan tämän huushollin taloudenhoitajaksi. Viikonloppuisin tulisi tästäkin hommasta roimasti ylityötunteja! Puutarhurinakin täyttäisin ainakin keskiverto kaupunginpuutarhurin päivän työtunnit. Yksityiselläkin puolella työllistäisin itseäni näillä rikkaruohomäärillä ainakin osa-aikaisena. No sitten löytyy vielä omakotitalo-asujan remonttipuuhat ja nikkaroinnit joita tässä 25v. vanhassa talossa on kertynyt useamman kuukauden urakan verran.

Jaa, niin kai tuolle miehelleenkin pitäisi hiukan aikaa suoda, mutta sen näkisin kuitenkin ihan lomailuna. Kerran viikossa iltalomilla käytäisiin elokuvissa ja syömässä ja taidenäyttelyissä - hups, nyt lipsahti oman ajan puolelle - mutta siis ainakin syömässä hyvin ja miksei juomassakin hyvin. Kerran kuussa pieni viikonloppuvapaa veisi meidät kaupunkilomalle johonkin jännittävään uuteen ympäristöön ja pari kertaa vuodessa voisi matkustaa pidemmällekin!

Tulikin tuossa mainittua jo se oma aika. Sehän on tärkeää, vai kuinka? Naistenlehdissä lääkärin vastaanottotiloissa sanotaan niin! 'Ottaa omaa aikaa...' No sen viettäisin ystävien kanssa puhelimessa, kaupungilla, ravintoloissa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja teatterissa. Shoppailisin kaikessa rauhassa myös - todennäköisesti ilman ystäviäni - K-raudassa, Biltemassa ja Hong-Kongissa puhumattakaan oman alani erikoistyökaluliikkeistä! Näitä shoppailuvinkkejä ei muuten sitten löydä niistä naistenlehdistä... Nauttisin täysin siemauksin!

Nämä edellisethän kattavat vain työn ulkopuolisen elämän. Yksitysyrittäjänä olen työpaikkani pomo, mutta en aina alaisteni keskuudessa pidetty sellainen. Olen myös duunari, mutta välillä kohtuuttoman saamaton. Toisaalta en valita työ-ajoista enkä vaadi ylityökorvauksia, josta palkanmaksajana ilahdun! Olen markkinoinnista vastaava ja asiakassuhteiden luoja ja ylläpitäjä. Parhaani mukaan. Olen hankintapuolella sekä myynnissä. Laaduntarkkailijana aiheutan duunarille päänvaivaa, mutta pomo on tyytyväinen. Olen vastuussa myös... noh, kaikesta.

Tässä tämä tuorein vuodatukseni. Minulle on tärkeää, että tämä myös tulkitaan vuodatuksena. Se on eri asia kuin valitus. Elän onnellisena ruuhkavuosieni keskellä. Vaikka aina ei koti ole tiptop, enkä ehkä muista lasteni kaikkien kavereiden synttäreitä ajoissa, vaikka nurmikkokin rehottaa leikkaamattomana ja talon maalit rapisee. Vaikka sitä sun tätä on elämässäni rempallaan. Kun tekee sataa asiaa yhtäaikaa, ei kaikki voi aina onnistua. Toisaalta aina joku niistä sadasta kuitenkin onnistuu!

Annan itselleni anteeksi tekemättömät työt. Kiitän itseäni hyvin tehdyistä töistä.
Elän täyttä elämää.

Helmiä...

...sioille

Helmet ovat taas muotia. Ja se on mukavaa. Siitä onkin aikaa kun helmet olivat viimeksi 'katu-uskottavia'. Mielikuva helminauhasta uuden mantereen edesmenneen presidentin puolison kaulalla oli mieleenpainuva. Ehkä helmet yhdistettiin vielä hetki sitten erottamattomasti ryppyiseen kaulaan ja teekutsuihin. Ei enää. Nyt helmiä yhdistetään muihin korumateriaaleihin ja niistä tehtyjä moderneja koruja käyttävät kaikenikäiset kansalaiset.

Ero tämän päivän helmillä ja menneiden aikojen filmitähtien helmillä on, noh, rahallisessa arvossa päätä huimaava. Syy siihen on helmien alkuperä. Ennen kuin helmien viljelyn taito levisi kiinasta ja japanista yleiseen tietoon, olivat kaikki helmet aitoja. Kaikessa rauhassa merenpohjassa kasvaneita, onnekkaan sukeltajan sieltä noukkimia. Näitä aitoja helmiä on kaupan enää vain todella harvoin. Nyt puhutaan neulasta heinäsuovassa. Jos myyjä kauppaa aitoja helmiä ystävälliseen hintaan, kannattaa vaihtaa kauppaa. Paitsi jos lompakko on mallia pullea.

Suurin osa normaali ihmisen ostettavissa olevista helmistä on viljeltyjä makeanveden helmiä. Niitä löytyy joka lähtöön. Joka koossa, muodossa ja värissä. Helmet ovat pienen simpukan manipuloinnin jälkeen kasvaneet vedessä hetken valvotuissa olosuhteissa, kunnes ne otetaan pois ja niitä käsitellään taas hieman lisää värin aikaansaamiseksi.
Kaikesta ihmisen käden jäljestä huolimatta, ovat viljellyt makeanveden helmet varsin kauniita sekä käyttökelpoisia moneen menoon ja monelle lompakolle.

On myös viljeltyjä merivesihelmiä. Esimerkiksi äärettömän kauniita pieniä pyöreitä Akoya-helmiä. Etelämeren helmet tai Tahitin helmet ovat kaikille tuttuja termejä. Aku Ankan lukijat ehkä muistavat lukeneensa paikasta nimeltä Bora-Bora. Bora-Boran laguunissa, vuonna 1961 aloiteltiin Tahitin helmien viljely. Tahitin helmi on se nimenomainen Roope Ankan himoitsema metallinharmaa, läpimitaltaan jopa parisenttinen helmi. Hinnat kulkevat jotakuinkin niin, että yksi etelämeren helmi maksaa suurinpiirtein saman verran kuin yksi kokonainen Akoya-helminauha. Tämä 'suurinpiirtein' voi olla esimerkiksi tuhat euroa. Huutokaupassa on mm. etelämeren helminauha myyty yli kahdellasadalla miljoonalla eurolla!

Tietoa aidon ja viljellyn helmen erosta ja helmien jäljitelmistä on liian vähän. Jostain syystä koru-alalla velloo edelleen lukematon määrä vanhoja myyttejä joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kuinka moni on kuullut, että timantin erottaa jäljitelmistään laittamalla sen vasaran alle? Timantilla on lohkosuuntia joissa se maailman kovimpana materiaalina kuitenkin saattaa testissä hajota. En ottaisi sitä riskiä. Kuinka moni uskoo, että Mallorcan helmet ovat luonnon tuottamia? No, onhan ihminenkin osa luontoa ja näin ajateltuna muovipussikin on luonnontuote. Sillä nämä helmet valmistetaan kokonaan ihmisen toimesta. Ne rakentuvat lasista, kalansuomuesanssista ja lakasta. Lisäksi niitä säteilytetään ultraviolettivalolla. Ei ehkä myyvimpiä argumentteja koruille. Sen vuoksi niille on keksitty kaunis kaupallinen, myyvä nimi.

Poikkeus vahvistaa säännön. Myytti joka PITÄÄ paikkansa on se, että helmen erottaa sen jäljitelmistä niinkutsutulla hammastestillä. Viljelty tai aito helmi tuntuu hammaskiillettä vasten karhealta, kuin hienojakoinen hiekkapaperi. Se johtuu helmen koostumuksesta. Helmi rakentuu samalla tavalla kuin pärekatto, rakennusaineena pienet aragoniittikiteet limittäin toistensa päällä. Helmien jäljitelmät taas tuntuvat sileiltä hampaita vasten koska ne usein ovat muovia tai lasia.

Jokaisella korunkuluttajalla on nykyään mahdollisuus ostaa viljeltyjä makeanveden helmiä ja niistä tehtyjä koruja itselleen. Joillakin harvoilla on mahdollisuus tuntea ihollaan Tahitin helmiä. Jollakulla rakkaimmat ja kauneimmat helmet ovat ne Mallorcan helmet. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien helmien hohtaa. Kunhan ketään ei huijata ostamaan viljeltyjä helmiä aitoina helminä eikä helmijäljitelmiä aitoina tai viljeltyinä helminä.

Makuasioista...

...voi aina kiistellä!

Korut tuovat kantajansa persoonan esiin. Joidenkin ihmisten korujen käytön seuraaminen voi suorastaan hengästyttää. Varsinkin silloin kun korut ovat kertakaikkiaan loistavasti asuun valittuja, ylväästi kannettuja ja kantajansa persoonaa erinomaisesti heijastavia.
Toisinaan korujen viesti jää hämärän peittoon. Taannoin erään laulukilpailun naistuomari kantoi yllään kaulakorua kokoa metri kertaa kaksi. Tulkintani tapahtuneeseen; aamuinen kiire - kahvit rinnuksille - ei aikaa puseronvaihtoon - äkkiä jotain peittävää!

Osalle ihmisistä korujen käyttö on sitä että aamulla heitetään puolihuolimattomasti päälle mitä kouraan osuu. Toiset valitsevat koristuksensa silmien värin, kenkien koron ja taivaan sinen mukaan. Osa kapinoi kantaen pääkallokoruja. Toiset kapinoivat käyttäen samoja koruja vuodesta toiseen korostaen näin riippumattomuuttaan muotivirtauksista.

Yleisesti ottaen korut ovat kuitenkin kantajilleen arvokkaita. Tämä arvo ei aina ole yhteneväinen korujen varsinaisen rahallisen arvon kanssa. Vakuutusyhtiö ei ikävä kyllä kartoita millään lailla sitä rakkauden määrää jolla esikoispoika on äidilleen villalangasta ja pullonkorkista valmistanut kaulakorun. Ja arvokkainkin koru voi olla tunnearvoltaan vähäpätöinen tai joskus jopa vastenmielinen, jos ajatellaan vaikka pieleen menneen avioliiton sinettejä.

Onneksi kaikki varkaat eivät aina ole korujen varsinaisesta rahallisesta arvosta perillä. Erään ystäväni kotiin murtauduttiin. Hänen korulippaassaan oli kahta sorttia koruja. Kattava kokoelma vanhoja Kalevala-koruja sekä lajitelma jäljitelmäkoruja. Niinhän ne kiiltävät rihkamat kävivät kaupaksi ja arvokorut lepäävät edelleen laatikossaan. Ehkäpä varkaana olikin varis! Varis joka nyt omistaa myös matkapuhelimen ja taulutelevision...

Nykyään jalokiviä valmistetaan hyvin paljon synteettisesti. Viimeinen villitys on teettää kuolleen omaisen tuhkasta timantti. Kyllä! Se on mahdollista ja kyllä, sitä tapahtuu.
Näenkin sielujeni silmissä rikkaan leskirouvan silikonien täyttämässä iltapuvussaan kertovan ystävilleen rivitimanttisormuksestaan näin: "Nämä reunimmaiset kivet ovat rakkaat ensimmäinen ja toinen aviomieheni. Keskellä oleva kookkaampi kivi on ensimmäinen anoppini. Rauha heidän muistolleen."

Kaikkien korujen hukkaan joutuminen joko omasta tai muiden tahdosta harmittaa aina silmittömästi. Rahallisen arvon tai tunnearvon vuoksi. Tai ihan muuten vaan.

Kuinka mautonta olisi kuitenkin hukata se rakkain lemmikkikoira uimahallin altaan pohjalle? Puhumattakaan siitä tunnetilasta kun aamulla huomaa edesmenneen aviomiehen hävinneen riehakkaan baari-illan aikana teille tietymättömille!

Meitä on moneen...

...museoon

Vierailin taannoin parissa taidemuseossa. Toinen vanhaa taidetta edustava ja toinen uutta. Tuttuja paikkoja kumpikin, osittain opintojen vuoksi, mutta sittemmin myös vapaaehtoisten käyntien jäljiltä. Tällä kertaa sain museoiden tarjontaan uuden näkökulman hiljattain suomeen muuttaneen seuralaiseni kautta. Halusin esitellä hänelle maamme taidetta.

Aloitimme modernista taiteesta. Totesimme aihepiirin haastavaksi jo naulakoilla. Katselemme kuitenkin kumpikin avoimesti maailmaa, sitä monelta kantila katselleina. Ennakkoluulottomasti heittäydyimme taidenautintoon.

Museokierros alkoi pohtimalla erään taiteilijan ideaa heittää tuhansittain karamelleja lattialle. Hieman nälkäisenä aprikoin kuinka kauan makeiset ovat mahtaneet olla esillä. Olivathan ne sentään paperikääreissä...
Yritimme ymmärtää muutaman taulun tekotapaa. Olimme vielä vilpittömän kiinnostuneita kaikesta. Kunnes.

Tutkimme hämmentyneinä viittä seinälle ripustettua tiskirättiä! Noh, keitä me olemme määrittelemään mikä on taidetta ja mikä ei. Tai mikä on kaunista.
Seuraavassa salissa erehdyimme luulemaan erästä teosta uupuneille jaloille tarkoitetuksi istuimeksi. Sellaiseksi suunniteltua teosta ihailimme aikamme, kunnes joku perehtyneempi taiteen tuntija istahti siihen kysyvän ilme kasvoillaan.

Tallasin vahingossa erään teoksen päälle tutkiessani toista. Teos oli koottu muutamasta paloiksi pilkotusta tiilestä jotka oli laitettu keskellä lattiaa oleviin puuraameihin. Voi minua ymmärtämätöntä.
Katsellessamme useita seinälle ripustettuja mustia levyjä vieraani muisteli lapsuudestaan tuttua satua. Satua nimeltä keisarin uudet vaatteet...

Kiusaantuneisuus saavutti kuitenkin ehdottomasti huippunsa siinä vaiheessa kun vieras tutki teosta joka esitti hänen maansa poltettua lippua. Hienoisen lohdun toi tieto siitä, että teos oli hänen maanmiehensä luoma. Se oli kuitenkin esillä täällä meillä, meidän museossamme, vieraani katseltavana. Yleisesti ottaen toisen maan lipun polttaminen tai asian esittely on vähintäänkin epäkohteliasta.

Siirryimme hämmentyneinä toiseen museoon tarkastelemaan maamme kansallisaarteita.
Kertoilin niitä näitä muutamista merkittävistä taiteilijoistamme. Kaikki sujui mukavasti, mutta koska katselin tauluja uusin silmin kiinnitin huomiota joka salia yhdistävään piirteeseen. Synkkyyteen. Väriskaala maalauksissa oli pääsääntöisesti harmaasta mustaan.
Museokierroksen oli tarkoitus olla leppoisa ja hilpeä ajanviete ja nyt tunnetila oli vaihtumassa hieman vaivautuneesta syvän masennukseen syövereihin.

Taidenautintomme oli siis täysi fiasko? Ei onneksi sentään. Siirryimme meksikolaiseen ruokaravintolaan nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja tietenkin seurasta.
Koska elämä on taidetta! Sen lisäksi että se on ihmisen parasta aikaa.

Turhuuden markkinat

Näin lamaennusteiden aikana tulee ajatelleeksi asemaansa yhteiskunnassa. Miten minun käy siinä vaiheessa kun raha ei liiku? Perheeni elinkeino perustuu kahteen asiaan. Yritysjuhliin ja käsintehtyihin koruihin. Kuinka paljon näitä tarvitaan hädän hetkellä?

Lähdetään liikkeelle ihmisen perustarpeista. Abraham Maslow julkaisi 1943 psykologisen teorian ihmisen tarvehierarkiasta. Teoria rakentuu viidestä tarpeen tasosta. Sen mukaan ihminen tarvitsee ensisijaisesti happea, ruokaa, juomaa ja unta. Toisekseen tarvitsemme turvallisuuden tunnetta, sekä oman terveyden, työpaikan pysymisen, että omaisuuden osalta. Kolmanneksi tulee rakkaus, perhe ja ystävyys. Neljäntenä arvostuksen ja hyväksynnän tarpeet. Ja ylimpänä on itsensä toteuttamisen tarve. Homma toimii niin, että ensimmäinen porras on syytä olla hanskassa ennen kuin voi hypähtää seuraavalle tasolle.

Hieno teoria. Ihmisen tarve koristautua käsintehtyihin koruihin on kuitenkin unohdettu mainita. Maslow totesi myöhemmin itsekin teoriassaan olevan puutteita ja uskon hänen viittaavan juuri tähän koruasiaan.
Myös tarve juhlia ankarasti työtovereiden kera on jätetty mainitsematta. Onneksi näin pikkujouluaikaan ihmiset muistavat tämän tarpeen ilman teorioita.

Sovellan nyt teoriaa käytäntöön. 1.Ihminen tarvitsee ruokaa. Sitähän löytää juhlista. Pöydät hyvää ruokaa notkallaan. 2.Turvallisuuden tunnetta terveyden suhteen voi avittaa juuri syömällä. Eihän elimistö muuten toimi. Mitä omaisuuteen tulee, on sijoittaminen jalometalliin kannattanut aina. 3.Timanttisormuksen antaminen vaimolle on edesauttanut rakkauden tunnetta jo enne Marlyn Monroen aikaa. 4.Lenita Airistokin on sitä mieltä, että kanssaihmisten arvostuksen ansaitakseen tulee ulkoisen olemuksen olla siisti ja huoliteltu. Huoliteltuun olemukseen kuuluu oleellisena osana paitsi hyvin hoidetut kynnet, myös huolella valitut korut. 5.Persoonallisilla koruilla voi itseään toteuttaa mitä parhaiten.

Eli ei hätää. Koristautukaa juhlimaan ja taas yksi perhe ansaitsee leipänsä!

Gemmologia...

...pähkinänkuoressa.

Gemmologia on mineralogian kapean sektorin, jalokivitutkimuksen tieteenhaara. Mineralogi tutkii kaikkia kiviä välittämättä niiden jaloudesta. Geologi on puolestaan perehtynyt koko maapalloon ja sen aktiivisuuteen, suuriin linjoihin. Gemmologi pipertää.

Jalokivi erottuu muista kivistä kauneutensa, kestävyytensä ja harvinaisuutensa ansiosta. Näitä jalokiviä, niiden laatua ja aitoutta gemmologi tutkii erilaisten apuvälineiden avulla. Järkyttävää kyllä (ainakin kaikille Afrikan Tähteä pelanneille), väri on ehkä vähiten merkittävä havainto mitä jalokiven sortin selvittämiseen tulee. Sen sijaan tutkitaankin muita optisia ominaisuuksia, kuten kidemuotoja ja kiiltoa. Mitataan ominaispainoja, tutkitaan kahtaistaitteisuutta, fluoresenssia, diffraktio-interferenssiä ynnä muita hienoilla termeillä nimettyjä asioita.

Tutkimusvälineistä tärkein on mikroskooppi. Parhaimmillaan stereozoom-binokulaarimikroskooppi.
Laitteita on, ilahduttavaa kyllä muitakin. Spektroskooppi, polariskooppi, dikroskooppi....
On myös tärkeitä laitteita jotka eivät pääty kirjainyhdistelmään -skooppi, esimerkiksi refraktometri. Koska kaikkia näitä laitteet on hankala mahduttaa keskivertonaisen käsilaukkuun, on gemmologin tarpeen opetella käyttämään luuppia. Luuppi on tavallista suurennuslasia hieman pienempi, mutta suurentavilta ominaisuuksiltaan huimasti parempi hyödyllinen pieni vekotin.

Innostuneisuus gemmologiaan on jonkin verran periytyvää. Mummini keräsi kauniita esineitä tienvarsilta, niiden ollessa yleensä muilta hävinneitä koruja, mutta usein myös kiviä. Vankenpana todisteena perinnöllisyydestä kuitenkin lienee nuorimmaiseni.

Säiltään surkean kesän jälkeen, saatuamme seitsemän hengen lähiomais-seurueemme turvallisesti etelän hotelliin ryhdyin matkalaukkujen purkuun. Laukusta löytyi nyrkin kokoinen kivi!? Perheen pienin selvitti tohkeissaan kiven alkuperäisen esiintymispaikan sijaitsevan oman päiväkodin pihalla...
Hankalaahan siinä on suuttua, sillä paikalla oli parikin aiemmin minun kiviä sisältävien matkalaukkujen kantajaa. Kutsun heitä myös isäksi ja aviomieheksi.

Kiviä on tullut poimittua eritoten jokaiselta rannalta jolla olen astellut. Mökkisaaresta Floridaan, Kaspian mereltä Länsi-Afrikkaan. Selvitettäköön, että en kuitenkaan ole varsinaisia jalokiviä onnistunut laukkukaupalla hankkimaan - vielä.

Tavallisessa elämässä gemmologeja on vaikea erottaa muusta väestöstä ulkonäön perusteella. Heidät voi kuitenkin yllättää luuppi silmällä paikoissa joissa on koruja, kiviä, kivikoruja tai korukiviä.
Lentokentillä saattaa myös nähdä miehiä jotka kiroavat laukun painoa sanoen; "Aivan kuin tämä laukku olisi pakattu täyteen kiviä!". Kyseessä on todennäköisesti tulevien tai olevien gemmologien lähimmäisiä, tai jos nämä miehet ovat erityisen onnekkaita, aviomiehiä!

Olipa kerran...

...pätkä kuparilankaa. Osui käteni mustiin muovihelmiin. Kieputin kuparista kiehkuran ja kiinnittin helmen jatkoksi. Ensimmäiset valmistamani korvakorut saivat muotonsa.

Ikää oli kaikki kaksitoista. Silloisen kotikaupunkini Riadin kansainvälisen koulun kulttuurien sekamelskassa kädentaidot ja erilaisuus huomattiin ja huomioitiin. Ylpeyden ja kiusaantuneisuuden ristiriitaisissa tunnelmissa esittelin erään opettajan pyynnöstä oppitunnin aluksi uusimmat tekemäni korut. Päivittäin. Ikkuna korujen maailmaan aukesi.

Ikkunaa raotin jo aiemmin. Pikkutyttönä maailman jännittävin paikka oli vaarin kellosepänliikkeen takahuone. Siellä heräsi alati kasvava kiinnostukseni työkaluja, laitteita ja kaikenlaisia vempaimia kohtaan. Puhumattakaan kelloista ja koruista.

Sain joskus palvella asiakkaita liikkeen puolella. Tärkeänä, nenänpää lasitiskille juuri ja juuri ylettyvänä kyselin, että minkähän värisiä rannekkeita rouva oli vailla. Tästä voi jo päätellä, että elimme toista aikaa. Aikaa jolloin aika katsottiin ranteesta, kellosta.
Silloin en aavistanut, että opiskelisin paaaaljon paljon myöhemmin alan erikoismyyjäksi.

Nyt, monen mutkan, matkan kautta ja muutaman uuden elämän synnyttämisen jälkeen olen päässyt tilanteeseen, jossa valmistan koruja työkseni. Onnekseni olen myös päässyt opiskelemaan koruihin erottamattomasti liittyvää aihetta, gemmologiaa.

Näistä aiheista, koruista ja korumateriaaleista tulen kirjoittamaan aika ajoin tänne omia huomioitani - korujen sielunelämää.