...voi aina kiistellä!
Korut tuovat kantajansa persoonan esiin. Joidenkin ihmisten korujen käytön seuraaminen voi suorastaan hengästyttää. Varsinkin silloin kun korut ovat kertakaikkiaan loistavasti asuun valittuja, ylväästi kannettuja ja kantajansa persoonaa erinomaisesti heijastavia.
Toisinaan korujen viesti jää hämärän peittoon. Taannoin erään laulukilpailun naistuomari kantoi yllään kaulakorua kokoa metri kertaa kaksi. Tulkintani tapahtuneeseen; aamuinen kiire - kahvit rinnuksille - ei aikaa puseronvaihtoon - äkkiä jotain peittävää!
Osalle ihmisistä korujen käyttö on sitä että aamulla heitetään puolihuolimattomasti päälle mitä kouraan osuu. Toiset valitsevat koristuksensa silmien värin, kenkien koron ja taivaan sinen mukaan. Osa kapinoi kantaen pääkallokoruja. Toiset kapinoivat käyttäen samoja koruja vuodesta toiseen korostaen näin riippumattomuuttaan muotivirtauksista.
Yleisesti ottaen korut ovat kuitenkin kantajilleen arvokkaita. Tämä arvo ei aina ole yhteneväinen korujen varsinaisen rahallisen arvon kanssa. Vakuutusyhtiö ei ikävä kyllä kartoita millään lailla sitä rakkauden määrää jolla esikoispoika on äidilleen villalangasta ja pullonkorkista valmistanut kaulakorun. Ja arvokkainkin koru voi olla tunnearvoltaan vähäpätöinen tai joskus jopa vastenmielinen, jos ajatellaan vaikka pieleen menneen avioliiton sinettejä.
Onneksi kaikki varkaat eivät aina ole korujen varsinaisesta rahallisesta arvosta perillä. Erään ystäväni kotiin murtauduttiin. Hänen korulippaassaan oli kahta sorttia koruja. Kattava kokoelma vanhoja Kalevala-koruja sekä lajitelma jäljitelmäkoruja. Niinhän ne kiiltävät rihkamat kävivät kaupaksi ja arvokorut lepäävät edelleen laatikossaan. Ehkäpä varkaana olikin varis! Varis joka nyt omistaa myös matkapuhelimen ja taulutelevision...
Nykyään jalokiviä valmistetaan hyvin paljon synteettisesti. Viimeinen villitys on teettää kuolleen omaisen tuhkasta timantti. Kyllä! Se on mahdollista ja kyllä, sitä tapahtuu.
Näenkin sielujeni silmissä rikkaan leskirouvan silikonien täyttämässä iltapuvussaan kertovan ystävilleen rivitimanttisormuksestaan näin: "Nämä reunimmaiset kivet ovat rakkaat ensimmäinen ja toinen aviomieheni. Keskellä oleva kookkaampi kivi on ensimmäinen anoppini. Rauha heidän muistolleen."
Kaikkien korujen hukkaan joutuminen joko omasta tai muiden tahdosta harmittaa aina silmittömästi. Rahallisen arvon tai tunnearvon vuoksi. Tai ihan muuten vaan.
Kuinka mautonta olisi kuitenkin hukata se rakkain lemmikkikoira uimahallin altaan pohjalle? Puhumattakaan siitä tunnetilasta kun aamulla huomaa edesmenneen aviomiehen hävinneen riehakkaan baari-illan aikana teille tietymättömille!
