...museoon
Vierailin taannoin parissa taidemuseossa. Toinen vanhaa taidetta edustava ja toinen uutta. Tuttuja paikkoja kumpikin, osittain opintojen vuoksi, mutta sittemmin myös vapaaehtoisten käyntien jäljiltä. Tällä kertaa sain museoiden tarjontaan uuden näkökulman hiljattain suomeen muuttaneen seuralaiseni kautta. Halusin esitellä hänelle maamme taidetta.
Aloitimme modernista taiteesta. Totesimme aihepiirin haastavaksi jo naulakoilla. Katselemme kuitenkin kumpikin avoimesti maailmaa, sitä monelta kantila katselleina. Ennakkoluulottomasti heittäydyimme taidenautintoon.
Museokierros alkoi pohtimalla erään taiteilijan ideaa heittää tuhansittain karamelleja lattialle. Hieman nälkäisenä aprikoin kuinka kauan makeiset ovat mahtaneet olla esillä. Olivathan ne sentään paperikääreissä...
Yritimme ymmärtää muutaman taulun tekotapaa. Olimme vielä vilpittömän kiinnostuneita kaikesta. Kunnes.
Tutkimme hämmentyneinä viittä seinälle ripustettua tiskirättiä! Noh, keitä me olemme määrittelemään mikä on taidetta ja mikä ei. Tai mikä on kaunista.
Seuraavassa salissa erehdyimme luulemaan erästä teosta uupuneille jaloille tarkoitetuksi istuimeksi. Sellaiseksi suunniteltua teosta ihailimme aikamme, kunnes joku perehtyneempi taiteen tuntija istahti siihen kysyvän ilme kasvoillaan.
Tallasin vahingossa erään teoksen päälle tutkiessani toista. Teos oli koottu muutamasta paloiksi pilkotusta tiilestä jotka oli laitettu keskellä lattiaa oleviin puuraameihin. Voi minua ymmärtämätöntä.
Katsellessamme useita seinälle ripustettuja mustia levyjä vieraani muisteli lapsuudestaan tuttua satua. Satua nimeltä keisarin uudet vaatteet...
Kiusaantuneisuus saavutti kuitenkin ehdottomasti huippunsa siinä vaiheessa kun vieras tutki teosta joka esitti hänen maansa poltettua lippua. Hienoisen lohdun toi tieto siitä, että teos oli hänen maanmiehensä luoma. Se oli kuitenkin esillä täällä meillä, meidän museossamme, vieraani katseltavana. Yleisesti ottaen toisen maan lipun polttaminen tai asian esittely on vähintäänkin epäkohteliasta.
Siirryimme hämmentyneinä toiseen museoon tarkastelemaan maamme kansallisaarteita.
Kertoilin niitä näitä muutamista merkittävistä taiteilijoistamme. Kaikki sujui mukavasti, mutta koska katselin tauluja uusin silmin kiinnitin huomiota joka salia yhdistävään piirteeseen. Synkkyyteen. Väriskaala maalauksissa oli pääsääntöisesti harmaasta mustaan.
Museokierroksen oli tarkoitus olla leppoisa ja hilpeä ajanviete ja nyt tunnetila oli vaihtumassa hieman vaivautuneesta syvän masennukseen syövereihin.
Taidenautintomme oli siis täysi fiasko? Ei onneksi sentään. Siirryimme meksikolaiseen ruokaravintolaan nauttimaan hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja tietenkin seurasta.
Koska elämä on taidetta! Sen lisäksi että se on ihmisen parasta aikaa.
